Vaellusta, maraton, lukuisia uusia tuttavuuksia, mahtavia persoonia, kipeitä vatsalihaksia, kiellettyjä kävelyretkiä, rikottuja kotiintuloaikoja, lentopalloa, lenkkeilyä, loistavaa musaa, auringon paistetta, hellettä, viileneviä öitä, mielettömiä maisemia, nallekarhuja, elämän pieniä iloja, Taivaan Iskä, hymyjä, haleja, läheisyyttä ja naurua.
Sekä aseellinen ryöstö.

Enemmän ja vähemmän ihmiset ovat vihjailleet, kuinka blogia voisi joskus päivittääkin. Jokaisen blogitekstin jälkeen arvostan yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka jaksavat oikeasti ylläpitää blogiansa, ja kirjottaa vielä kohtalaisen tasokasta tekstiä. Ihan jokaista kadunkulmaa en jaksaisi kuvailla tai kauppareissua raportoida, ja oletan, ettei kenelläkään ole edes niin suurta mielenkiintoa mun elämää kohtaan, ja mikäli on, suosittelen miettimään elämän prioriteetit uusiksi. Tämä on hyvin persoonaton ja yksipuolinen tapa kommunikoida, ja siksi arvostankin jokaista kommenttia, joka ilmestyy blogitekstin alle. Ja saan samalla varmuuden, että edes joku lukee tätä. Ihan pelkäksi omaksi iloksi en jaksaisi kuluttaa läppärin näppäimistöä. Elämä täällä on sen verran erilaista ja samalla niin mielettömän hienoa (kysykää uudestaan puolen vuoden päästä onko se vielä sitä.. tämä voi olla jotain ensihuumaa vielä), että tuntuu toivottomalta puristaa kaikki kokemukset, tunteet ja tunnelmat muutamaksi sanaksi, hassuksi lauseeksi. Ei sanoilla voi välittää kaikkea sitä, mitä tämä oikeasti on. Ja vaikka valokuvakin kertoo tuhat sanaa, ei sekään riitä.

Tänään illasta mut palautettiin pilvilinnoista takaisin maan pinnalle. Vaikka sitä kuinka on puhuttu, että tää alue ei todellakaan ole turvallisimmasta päästä, niin jotenkin sitä ei vaan ole voinut uskoa, kun ei ole omin silmin mitään nähnyt. Ja koska olen täysin uutispimennossa, kun kukaan meistä ei omista televisiota. Sen olen kyllä tiedostanut, että poliisiautoja ja helikoptereita tästä menee tasaseen tahtiin ohi, muutama ilta sitten viereisen kerrastalon edessä sinivalkosia koslia oli nelisen kappaletta, ja viime viikolla lähikaupan pihassa oli ollut seitsemän poliisiautoa ja helikopterin säestäessä tilannetta. Mitä lienee sitten tapahtuneen, sitä en tiedä. Mutta muutama tunti sitten kolme poikaa oli ryöstetty dormien ja koulun pihan välisellä matkalla. Ja matkaahan on siis ehkä se 300 metriä ja näköyhteyden kera. Yhtä kaikki, nää pienet lieveilmiöt ei saa mua muuttamaan mieltäni; silti mä nautin elämästäni täällä.

Tää on jo koti mulle, päivä päivältä tutustuu enemmän ihmisiin, ja sitä syvemmin juurtuu tänne. Voin jo nyt sanoa, että lähtö täältä tulee olemaan todella rankka. Suomesta lähtiessä sentään tiesi, että tapaa kaikki ihanat ihmiset taas, kun palaa takaisin Suomeen. Täältä kun lähtee, muuta takuuta ei ole, kuin se, että jonain päivänä Taivaassa tavataan. Toki on olemassa facebookit ja kaikki muut sosiaaliset verkostot, mutta jokainen on taatusti huomannut kuinka huono olen yhteyttä pitämään. Anteeksi. Mutta se ei tarkoita, että olisin ketään unohtanut, ja vaikka mä usein näykin onlinessa koneella, en usein ole paikalla, täällä mulla on muutakin elämää kuin kone ;)

Paljon on tapahtunut viimeisten parin viikon aikana, mutta lyhyesti; joitakin viikkoja sitten käytiin Virginiassa vaeltamassa (kuvamateriaalia löytyy facebookista, meitä tervehtimään tulleita karhuja en vaan saanut yhteiskuvaan kanssani), kämppis juoksi viikonloppuna maratonin, ja tokihan sinne piti paikan päälle mennä katsomaan, täällä on liikkuminen tosiaan entistä rajoitetumpaa, kauppaan kävely on nyt kielletty, mutta ne jotka mut tuntee, tietää mun suhteen sääntöihin.. sama koskee "kotiintuloaikaa" joka on klo 12, mutta kun valvontaa ei ole, niin illat tuppaa toisinaan venymään hieman pidemmälle. Lämpöä oli viime viikolla vielä 28 astetta parhaimmillaan, tänään viileni, ja loppuviikko lienee jotain 18 asteen kieppeillä. Syksyiset värit ovat saapuneet tännekin, mikä tarkoittanee sitä, että joku päivä lähdemme taas valloittamaan jonkun vuoren huippua, ja nauttimaan hyvästä seurasta, ulkoilmasta ja kauniista luonnosta ja sanoinkuvaamattomista maisemista.