Thanksgiving!

Amerikkalaisen perhejuhlan tuntua oli ilmassa viime viikolla, kun Amerikka juhli kiitospäiväänsä. Kaupoissa kiitosmieli näkyi vilkkaana rahavirtana jo monta viikkoa ennen juhlaa, ja mainokset kehottivat laskemaan siunauksia pitkin syksyä. Toki kaiken kruunasi torstain juhla-ateria. Paikalliset neuvoivat syömään niin paljon kunnes oksettaa, kuuluu kuulema juhlan henkeen. Ihan en niin pitkälle päässyt kokemaan amerikkalaisia perinteitä, mutta seuraavana aamunakaan ei kyllä kovin nälkäinen olo ollut.

Koska kiitospäivä menee joulun ohi perhejuhlana, oli seurakunta järjestänyt kodittomille ja köyhille oman kiitosaterian. Torstaiaamuna klo 8 aikaan värjöttelimme kirkon pihalla kun porukan vetäjä oli lukinnut avaimensa auton sisään.. Mutta 40 min jälkeen nerokkaat seurakuntalaiset tiirikoivat auton oven auki. Suuntasimme Baltimoren kaupungin köyhimmälle ja pahimmalle alueelle. Ihan slummia se ei ollut, tai ainakaan pahvimajoja ei näkynyt, mutta talot olivat hyvin ränsistyneitä sekä ikkunoissa oli lähinnä lautoja, tai vanereita suojaamassa kylmältä. Samoin ihmisistä näki, ettei puhtaita vaatteita tai ruokaa ollut liiaksi tarjolla, saati hygieniatarvikkeita. Ihmisten tavasta kulkea ja puhua huusi syvä totuus siitä, ettei elämä ollut heitä kovin hellin käsin kohdellut.

Seurakunta on jakanut kiitospäivänä ilmaista ruokaa ja vaatteita alueella jo vuosien ajan, ja ihmiset sasivat odottaa sitä. Oli aika liikuttavaa nähdä, kuinka kupillinen soppaa ja puhdas paita sai vanhojenkin miesten silmät kosteiksi. Liikuimme alueella ryhmissä, eikä yksin kulkeminen tullut kuuloonkaan, alueen rikollisuusprosentin vuoksi. Mutta pitänee myöntää, että oli aika villi fiilis kulkea keskellä päivää alueella, jolla poliisiauton täytyi seurata meitä muutaman metrin päästä. Minne ikinä kuljimme, poliisit tulivat perässä varmistaen meidän turvallisuuden, joka kerta kun pysähdyimme, pysähtyivät poliisitkin. Vaikka joka ikisessä kadun kulmassa oli isot kyltit, jotka tiedottivat, että poliisi valvoo 27/7. Ja toden totta, joka kulmassa oli poliisilla kamera, josta he aluetta seuraavat joka ikinen sekuntti.

Myöhemmin oli meijän aika venyttää mahalaukkujamme suomalaisen pastorin ruokapyödäss. Ei ollut kyllä ruuassa valittamista! Ilta menikin sitten hyvin kotosalla ja naapurin sohvalla nuokkuen Amazing Grace-leffaa katsoen. Hyvä leffa muuten, suosittelen.

korkeapainetta

Viikko sitten lauantaina istun kaikesta onnellisen tietämättömänä pelaamassa jatsia, mutta juuri sairaanhoitajaksi valmistunut Natalia halusi välttämättä kokeilla vieläkö osaa mitata verenpaineen.. Siitä ne ongelmat sitten alkoivat. Mansetti käteen ja pumppaamaan. Tumtumtum. Ja Natalian naama venähti. Ja sama operaatio toisesta kädestä. Sitten varovainen kysymys, että mitähän mun normaalit verenpaineet näyttää. Karu totuus iski vasten kasvoja; 168/112.

Onnekseni naapurissa on (yli-)innokas sairaanhoitaja, joka on halunnut mittailla paineita enemmän ja vähemmän. Lääkäriinkin Natalia mut vei, ja siellä ne kohteli mua kuin puolikuollutta; "pystytkö kävelemään? menehän nyt tuohon makaamaan, eiei, istuminen on nyt kiellettyä. Ota siinä ihan rauhassa." Siellä olikin kyllä kohtalokkaat luvut; 186/120. Itellä oli vaan pokassa pitelemistä, ei mulla missään vaiheessa mitään hätää ollut, en mä ees tiedostanut, että paineet vois olla kuunapäivänäkään tuota luokkaa ja mikäli Natalia ei olisi lähtenyt mittarilla leikkimään, ei asia olisi tullut edes ilmi. Olinhan mä ollut vähän väsynyt ja päätä vähän särkenyt, mutta sehän on nyt vaan normaali-ilmiö.

Totesin tässä, että tuleepahan opeteltua nyt sitten tuota lääkärisanastoakin englanniksi. Monipuolinen matka siis, kaikki osa-alueet haltuun kerralla. Vaikkakin Natalian on saanut mukaan lääkäriin, ne on hyväksynyt Natalian "tulkkina", tosin ensiksi luulivat häntä mun äidiksi. Natalia on siis jo mun toinen äiti täällä. Ensimmäinen äiti on lähtöisin Ruotsista, Natalia Puolasta. Mulla lienee edessä siis identiteettikriisi.

Ne, jotka mua enemmän tuntee, että mua ei juuri tämmöset tilanteet hetkauta, mä oon tottunut sairastamaan, mutta täällä kaikki ihmiset ympärillä osaa kyllä kuhista tästäkin asiasta. Joka toinen minuutti joku kysyy oonko kunnossa. Toki siinä on kulttuurieroakin mukana, mutta täällä viime sunnuntaina kuoli kaikkien rakastama vartija sydänkohtaukseen, niin kaikki ovat nyt vähän varpaillaan. Pinky tosin oli jo vanha mies, mutta korkea verenpaine oli hänelläkin. Sunnuntain kohtalokas sydänkohtaus oli neljäs tai viides, kun herra ei suostunut lääkkeitä käyttämään.. Mutta se oli nyt hänen aika lähteä Kotiin.

Mä oon nauranut täällä, että mä alan pelottavasti kuulostaa vanhalta verenpaineeni kanssa, päivittäin joku sen mittaa ja lääkityskin on. Tääkin blogiteksti on lähinnä sairaskertomus, joka varmasti saanee jatkoa, kunhan tästä lähden jatkotutkimuksiin. Pahoittelen siis jo etukäteen.